Jokaisen tarvitsee kuulla olevansa riittävän hyvä. Jenni Pääskysaari rohkaisi viime keväänä Liikkuva ja oppiva yhteisö -seminaarin osallistujia antamaan arvostusta sekä itselleen että toisille.

Mitä tapahtuu sille 5–6-vuotiaalle tytölle, joka painaa polvet ruvella, tiara vinossa, ääni käheänä ja kalsarit vilkkuen menemään? Miten tästä tytöstä tulee itseään häpeilevä ja itsensä kieltävä nuori nainen?
– Maailmalla on hirveä tarve kertoa tytöille minkälaisia mitä ne saa olla, mitä ne ei saa olla ja minkälaisia ei ainakaan kannata olla, toimittaja Jenni Pääskysaari tokaisee. 

Pääskysaari itse oppi lapsena nielemään negatiiviset tunteet ja pitämään mölyt mahassa. Hän oppi kunnioittamaan auktoriteetteja silloinkin, kun he olivat väärässä.

– Olin ihanteellinen lapsi ja musta tuli ihanteellinen työntekijä: loputtomiin puurtavaa, väritöntä tapettia työpaikan seinälle. Olin ahkera, vastuuntuntoinen, sopeutuva, ja yleensä hiljaa.

Joku ehkä sanoisi, että liian kiltti. Pääskysaari ei. Häntä vaivaa se, että kiltteydestä on tehty negatiivinen asia.
– Itse olisin tarvinnut sen kuulemista, että ei ole mitään tärkeämpää kuin olla kiltti, ja että kiltteys ei tarkoita ainaista sopeutumista tai itsensä uhraamista.

Valkokankaalle on heijastettu sanat: ”Be kind, for everyone you meet is fighting a battle you know nothing about.”

– Kiltteys ei ole sitä, että odottaa kiitosta kiltteydestä vaan sitä, että odottaa kiltteyden lähtevän kiertoon, Pääskysaari sanoo.
 

Tyttö sinä olet. Poika sinä olet.

Elokuussa 2013 Pääskysaari istui silloin 13-vuotiaan esikoistyttärensä kanssa olohuoneen nojatuolissa katsomassa televisiota. Yhtäkkiä tyttö lohkaisi tv-ohjelmasta ”aivan sairaan hyvän läpän”.

– Me oltiin kuolla nauruun. Kun saatiin hepuli taltutettua ja naurunkyyneleet pyyhittyä, katsoin mun tytärtä silmiin ja sanoin: Sä oot ihan älyttömän hyvä tyyppi, älykäs, nopee, hauska, mielettömän hyvää seuraa. Musta on ihanaa olla sun äiti.

Tytön posket punehtuivat, suu vetäytyi leveään hymyyn ja silmiin nousi kyyneleitä. Äidin sydäntä kouraisi.

– Luulin sanovani näitä asioita nolouteen asti. Enkö sanokaan? Pääskysaari muistelee.

Toinen reaktio oli silmitön paniikki. Mitä jos Suomessa kasvaa iso joukko sellaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät saa ikinä kuulla rakastavia, hyväksyviä sanoja itsestään?

Sinä iltana Pääskysaari teki päätöksen. Jos joku asia kaivaa, hän ei jäisi märehtimään vaan tekisi asialle jotain.

Alkuvuodesta 2015 julkaistiin kirja, Tyttö sinä olet. Pääskysaari kirjoitti siihen kaikki ne asiat, joita jokaisen tytön pitäisi saada kuulla. Että sinä olet sopiva ja rakastettu.

Kirja lähti lentoon ja palautetta tuli niin tytöiltä, naisilta kuin 50-vuotiailta Jareiltakin. Seuraavaksi syntyi Poika sinä olet, ja viime vuonna näistä kirjoista sulautettu ja päivitetty Sinä olet.

– Koen, että kirjat ovat vastanneet johonkin ääneen sanomattomaan tarpeeseen. Olen kirjoittanut kirjat lapsille ja nuorille, mutta myös ystävilleni, joissa on edelleen sisällä pieni lapsi tai nuori. Osittain olen kirjoittanut kirjat myös itselleni – sen mitä olisin halunnut kuulla 13–14-vuotiaana.

Aikuisen tärkein tehtävä

Kovaa tahtia muuttuvassa maailmassa 43-vuotiaskin saa tehdä hartiavoimin töitä, ettei ala jännittää ja pelätä, mihin tässä ollaan menossa. Heijastuuko aikuisten pelko lapsiin ja nuoriin?

Tuntemattoman tulevaisuuden edessä Pääskysaari muistaa Mikko Kuustosen ajatuksen: ”Ehkäpä isän tärkein tehtävä on uskoa omaan tyttäreensä.”

– Ehkäpä aikuisen tärkein tehtävä on uskoa lapseen, Pääskysaari pohtii.

– Te teette tärkeintä mahdollista työtä. Jaksatte uskoa lapseen, näette ja kuulette. Te näette lapsen ja nuoren joka päivä arjessa; tuulisina, loskaisina, pimeinä tiistaipäivinä, Pääskysaari kannusti seminaariyleisöä.

Mutta mistä löytää työlle merkityksellisyyden tunne ja motivaatio, jos kiitosta ei satele vaan kuraa saattaa tulla välillä ihan kunnolla ja joka suunnalta?

– Ajattelen, että kukaan meistä ei saa sitä kiitosta, fanfaareja ja kunniakirjoja, joka meille kuuluisi. Heikki Peltola neuvoo: ”Lopeta arvostuksen odottaminen ja ala jakaa sitä avokätisesti ympärillesi.”

Pääskysaari uskoo saavansa kirjoistaan paljon palautetta siksi, että meidän jokaisen sisällä on edelleen pieni lapsi, joka pyytää katsomaan, näkemään, kuuntelemaan ja kuulemaan itseään.

– Ja jos ei sitä kukaan katso, jos ei sitä kukaan ole kuullut tai kuunnellut, niin sehän käpertyy itseensä ja alkaa hävetä, että tuli tällaista edes toivottua.

Kaikkien pitäisi välillä saada kuulla olevansa hyviä. Myös niiden, jotka onnistuvat tai ovat taitavia.

– Eli kiitos siitä mitä sä teet. Hyvin sä vedät! Jenni Pääskysaari kehui seminaariyleisöä.

 

Tiedostokoon on oltava pienempi kuin 80 MB.
Sallitut tiedostotyypit: gif jpg jpeg png avi mov mp3.