Asenteet ratkaisevat, pääseekö erityislapsi toisten mukaan liikkumaan

Kun viime keväänä Liikkuva ja oppiva yhteisö -seminaarin työpajassa pohdittiin, millaisia esteitä on sille, että erityisen tuen tarpeessa olevat lapset pääsisivät tasa-arvoisesti mukaan koulun liikunnallisiin aktiviteetteihin, nousi yksi asia olennaisimmaksi: asenteet.

Tietysti oppilaidenkin asenteilla on merkitystä, mutta ennen muuta kyse on aikuisten asenteista, ja siitä, tunnistetaanko ja tunnustetaanko ongelmat ja lähdetäänkö niille tekemään jotakin vai ei.

– Oppilaat, olivat he sitten isoja tai pieniä, ovat hyvin notkeita ja sopeutuvaisia, mutta aikuiset ovat kankeita muuttamaan toimintatapojaan. Yksi tai kaksi uutta ihmistä ei riitä muuttamaan toimintakulttuuria. Jos on totuttu ajattelemaan tietyllä tavalla, uudetkin ohjautuvat siihen mukaan, sanoi toinen pajan vetäjistä, kuntoutussuunnittelija Mari Jokitalo-Trebs oppimisen ohjauskeskus Valterista.

Hän on selvittänyt Iloon yli esteiden -hankkeessa eri puolilla maata kouluissa työskentelevien aikuisten näkemyksiä siitä, millaisia esteitä on erityisen tuen tarpeessa olevien lasten osallisuudelle koulun liikunnallisissa aktiviteeteissa ja millaisia ratkaisukeinoja voitaisiin löytää.

Jokitalo-Trebsiä hämmästytti se, että pyörätuolilla liikkuvat oppilaat nähdään erityisen usein haastavina, vaikka muuten erityislasten kohdalla nousevat usein esiin myös aistisäätelyn vaikeudet, haastava käyttäytyminen sosiaalisissa tilanteissa ja esimerkiksi vaikeudet ymmärtää ja noudattaa joukkuepelaamisen sääntöjä.

– Molempien kanssa kyllä pärjätään, jos keinoja on mietitty. Erityisen tuen tarpeessa oleva oppilas haastaa ihmiskäsitystä ja oppimiskäsitystä, arvoja ja asenteita.

Kauniit sanat käytäntöön 

Toinen työpajan vetäjistä, ohjaava opettaja Jukka Vetoniemi Valterista, summasi työpajan keskusteluja: oikeilla asenteilla saa mitä tahansa aikaiseksi. Monesti väitetään, että asenteita on vaikea muuttaa. Auttaa, kun siirtyy rohkeasti teoriasta käytäntöön. Lait ja opsit antavat kyllä evästystä ja velvoitteita.

– Mitä kauniit sanat vaikkapa oppilaan oikeuksista tarkoittavat konkreettisesti minun työssäni ja minun toimintaympäristössäni? Mahdollistaako esimerkiksi toimintaympäristö sen, että kaikki oppilaat pääsevät liikuntatunnille. Jos eivät pääse, asian kanssa pitää ruveta tekemään jotakin, esittämään vaateita rehtorille ja kunnan päättäjille.

Kun työpajassa piti määritellä toinen merkittävä osallisuuden este, esiin nousivat juuri fyysiset esteet. Vanhoja koulurakennuksia ei ole suunniteltu esteettömiksi.

– Oppilaalle voi olla iso juttu, joutuuko hän esimerkiksi pelkäämään joka viikko, että pääseekö hän sinne liikuntapaikalle, tuleeko avustaja auttamaan portaat ylös, Vetoniemi kuvaili.

Mikään ei ole täydellistä. Uusissa hienoissa esteettömissä kouluissa avoimet oppimisympäristöt saattavat tuoda aistiherkille ja keskittymisvaikeuksista kärsiville oppilaille samanlaisia ongelmia kuin avokonttorit aiheuttavat työelämässä.

Yhteisopettajuus auttaa

Työpajan pienissä ryhmätöissä opettajat listasivat osallisuuden esteiksi myös tiedon, kokemusten ja osaamisen puutteet, ja sen, ettei oppilasta nähdä yksilönä sekä liian isot ryhmät, avustajien ja ohjaajien puutteen, jaksamisen ongelmat, muutosvastarinnan, yhtenäiskoulun ja verkostoyhteistyön puutteen.

Kun Jokitalo-Trebs selvitti viime syksynä peinryhmäkeskusteluissa koulun aikuisten näkemyksiä, yhteissuunnittelu ja yhteisopettajuus nousivat tärkeään rooliin.

– Jos useammalla ryhmällä on yhtä aikaa liikuntatunti, se mahdollistaa eriyttämisen, eikä kyseessä aina tarvitse olla lapset joilla on vamma tai diagnoosi. Yhteisopettajuutta kokeilemaan päässeet eivät siitä helpolla luovu. Keinojen keksiminen yhdessä on hyvin mieluinen työtapa.

Osallisuus koulun liikunnallisiin aktiviteetteihin ei tarkoita pelkästään liikuntatunteja, vaan myös toiminnallista opetusta, koulun tapahtumia, retkiä ja välitunteja. Välitunneille on saatu paljon myönteistä vipinää Liikkuva koulu -ohjelmalla. Haasteena on, että lasten vapaamuotoisessa toiminnassa jää aikaa myös riitelylle.

Osallisuus on tunne

Vetoniemi korostaa, että osallisuus on ennen muuta tunne oppilaan sisällä, kokemus porukkaan kuulumisesta. Jos erityistä tukea vaativa oppilas on kävelemässä avustajan kanssa silloin kun muut ovat pelaamassa, osallisuuden tunnetta tuskin syntyy. Tarvitaan sopivia paikkoja ja apuvälineitä, jotta päästään tekemään yhdessä. 

Vetoniemi selvitti Iloon yli esteiden -hankkeessa oppilaiden kokemuksia. Hän suorittaa myös jatko-opintoja osallisuuden kokemuksesta. Kaksi lainausta oppilaiden kokemuksista kuvastavat yhtäältä ongelmaa ja toisaalta askelta parempaan:

”…opettaja sanoi aina että en minä voi päästää sinua noiden muiden joukkoon kun sinä saatat ajaa jonkun päältä ja jollekkin tulee pipi. Sitten minä jouduin nurkassa oottamaan. Katoin kun muut pelas….”

”… nyt yläasteella on parempi liikunnanopettaja, kun se on käyny täällä koulutuksessa. Kun se on itekki kokeillut ne laitteet, niin se tietää miltä tuntuu... … käytös muuttui.”

Mari Jokitalo-Trebs muistutti, että positiiviset muistot liikunnasta ovat tärkeitä, jotta motivaatio ja pystyvyyden tunne jäävät koulusta eväiksi. Opetussuunnitelmakin korostaa oppilasta aktiivisena toimijana ja elinikäistä oppimista. Jukka Vetoniemi viittasi filosofi Frank Martelaan:

– Jos lapsi onnistumisen kokemusten kautta pääsee vaikuttamaan siihen mitä tekee ja miten tehdään, ja sitten tulee vielä sellainen kokemus, että minusta pidetään, niin silloin on tehty aika hyviä asioita lapselle koulussa.

– Sekin on emotionaalisesti tärkeää, jos saa vielä tehdä jotain hyvää toiselle. Se on aina plussaa.

CAPTCHA
Vastaamalla kysymykseen varmistat, että olet ihminen.
Tiedostokoon on oltava pienempi kuin 80 MB.
Sallitut tiedostotyypit: gif jpg jpeg png avi mov mp3.
CAPTCHA
Vastaamalla kysymykseen varmistat, että olet ihminen.
10 + 4 =
Anna vastaus kysymykseen.